Nyt on uutisoitu, että kokoomuksen Marja Tiura on vapautettu lahjussyytteistä.
Syyttäjä oli todennut, että esitetyn rikoksen tunnusmerkistö ei täyttynyt.
Mistä olikaan kysymys? Helsingin Sanomista lainaan seuraavaa Tiuran teoista:
"Poliisitutkinnan mukaan Nova Group tarjosi Tiuralle lähes 22 000 euron edestä etuja."
"Nova Group kustansi Tiuran muun muassa Savonlinnan oopperajuhlille ja Pori Jazziin sekä maksoi lentolipun Thaimaasta Suomeen, vaalimainoksia, valokuvauksia ja huonekaluja."
"Tiura kertoo saaneensa Nova Groupilta etuisuuksia kansanedustajana eikä Anna Tapion säätiön edustajana."
"Martti Huhtamäki ja Arto Merisalo kävivät keskenään hyvin alustavia keskusteluja rakennushankkeesta, mutta ne eivät johtaneet mihinkään."
Mitä tästä voi päätellä?
Tämän tiedon perusteella Marja Tiura (omien sanojensa mukaan) on vastaanottanut vastikkeettomia etuja kansanedustajan roolissa 22 000 euron arvosta. Hänen mielestään on hyväksyttävää vastaanottaa merkittäviä etuja kansanedustajan roolissa.
Syyttäjä on vapauttanut Tiuran syytteistä siksi, että Merisalon projekti Anna-Tapion koulussa ei edennyt alkua pidemmälle. Kun projekti ei alkukeskusteluista huolimatta edennyt, ei voinut syyttäjän mukaan väittää lahjonnasta olevan kysymys.
Tästä voi päätellä seuraavaa koskien suomalaista oikeuskäytäntöä:
- Kansanedustaja voi ottaa vastaan vapaasti merkittäviäkin lahjoja ja etuuksia ilman pelkoa seuraamuksista. Lahjaveroa ei tarvitse suurestakaan lahjoituksesta maksaa tavallisen kansalaisen tavoin.
- Lahjonnan yritys ei (kansanedustajan ollessa kyseessä) ole rangaistavaa. Vain sellainen lahjonta, joka johtaa konkreettiseen lahjojan saamaan hyötyyn, voidaan rangaista.
maanantai 28. helmikuuta 2011
lauantai 26. helmikuuta 2011
Soini, pressiklubi, kehässä
Katsoin mielenkiinnolla Pressiklubin. Sinne oli kutsuttu Timo Soini hiillostettavaksi vahnaan kunnon nyrkkeilykehätunnelmaan. Vastaknekkaajina olivat Ruben Stiller, Ervasti ja ylioppilaslehden päätoimittaja.
Ervasti tuli kehään ja aloitti näyttävällä iskusarjalla. Hänen mielestään perussuomalaisten juuri julkaistu ohjelma oli paluu vanhaan 50-luvun Suomeen, sinivalkoiseen sellaiseen - tai jotain siihen tyyliin. Tarkoitus oli esittää Soini naurettavassa valossa. Hänestä oli tarkoitus tehdä hölmö, joka haaveilee jotain vanhaa ideaalia: utopiaa, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Impivaaralaisuutta. Mikä voisikaan olla kauheampaa sivistyneille Helsingin city-vihreille, joita toimittajien enemmistö Matti Apusen mielestä edustaa.
Mitä Soini vastasi tähän? Hän sanoi, että arvot ovat perussuomalaisille tärkeitä. Tähän hän jatkoi sanomalla, että jotkin arvot ovat jopa tuhansia vuosia vanhoja.
Tällä käännöllä Soini esitti varsinaisen judotempun. Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt väittelemään Ervastin kanssa siitä, mitä heidän ohjelmassa on sanottu tai ei ole sanottu, hän käänsi asetelman päälaelleen. Hän teki Ervastista naurunalaisen, vetoamalla tuhansia vuosia vanhoihin arvoihin. Koko länsimainen perintömme on peräisin antiikin Kreikasta ja kauempaakin. Demokratia ja muut ylevät aatteet lähtivät sieltä. Soini korotti itsensä tällä hauskalla, mutta erittäin älykkäällä vedolla Ervastin yläpuolelle ja keräsi täydet pisteet. Kellot soivat ja ensimmäinen erä meni tuomaripisteillä Soinille.
Hieman myöhemmin Ervasti yritti koukuttaa Soinia uudelleen. Hän sanoi perusuomalaisten ohjelman olevan kokoelma siitä, mitä ei tehdä. Ei, ei, ei. Tämä oli Ervastin väitteen mukaan Soinin puolueohjelman sisältö.
Mitä Soini sanoi: sen sijaan, että oli lähtenyt väittelemään asiasta, hän totesi pitkän listan kyllä asioita ohjelmasta. Kyllä työllisyydelle. Kyllä yrittämiselle. Kyllä. Kyllä. Jälleen kerran Ervasti lyötiin kanveesiin. Soinin erä.
Meni jonkin aikaa ja ohjelmassa esiintynyt ylioppilaslehden älykköä esittävä ja varmaan itsensä niinsanottuun intelligentsiaan lukeva päätoimittaja otti Soinin hampaisiinsa. Hän oli poiminut perussuomalaisten ohjelmasta kohdan, jossa arvosteltiin nykyistä taiteen ja tieteen tukemista. Ohjelman mukaan ns. tekotaiteelle ja postmodernille roskalle ei tarvitse jakaa rahaa, koska ne saavat sitä muutenkin – jos kerran ovat niin kovin suosittuja, että tuvat täyttyvät. Ylioppilaslehden älykkönä esiintyvä nainen löysi tästä Soinin heikon kohdan. Hän vertasi perussuomalaisia Neuvostoliittoon ja viittasi keskusjohtoiseen taiteen ohjaamiseen ja kyseenalaisti asian. Kysymys kuului: miten Soini kumppaneineen päättäisi, mikä on on hyväksyttävää taidetta ja mikä ei. Tämä isku osui Soinia ohimoon. Roiskahtiko kanveesille pisara verta, en ole aivan varma. Soini kuitenkin horjiu pahasti.
Soini kokosi voimansa, nousi ylös ja hetken päästä tuli kovaakin kovempi vasen koukku. Hän vastasi, että nykyään tällaiset taidepäätökset tekee Stefan Wallin. Tämä oli nerokas veto. Hän veti ylioppilaslehden älyköltä maton alta tehokkaasti. On kiistaton tosiasia, että taideapurahojen päätöksistä ja muista vastaavista resurssien allokoinneista vastaan nykyään Stefan Wallin. Vertailukohta tuli selväksi: joka tapauksessa joku päättää rahoituksen jakamisen prioriteeteista. Nyt se on Stefan Wallin ja jatkossa joku muu, ehkä perussuomalainen ministeri. Erä Soinille.
Ervasti oli tässä kohtaa päättänyt lähteä laittamaan Soinille ansaa. Hän esitti, josko Tom of Finland suomalaisena homoikonina voisi osua siihen saumaan, jota perussuomalaiset voisivat tukea. Tarkoituksena oli tietenkin houkutella Soini sanomaan jotain harkitsematonta homoista, tai jostain muusta herkästä asiasta, josta sitten saisi suuria uutisia. Mitä teki Soini? Hän ei lähtenyt keskustelemaan kysytystä asiasta (eihän kysymys ollut vakavasti otettavakaan). Sen sijaan hän toi esiin Veltto Virtasen perussuomalaisten taide-edustajana. Pakko antaa tunnustus: mestarillinen tilanteen kääntö. Mikä tahansa vastaus itse asiaan olisi vienyt hänet pahasti suohon. Sen sijaan, että hän olisi uponnut Ervastin ansaan, hän käänsi tilanteen edukseen ottamalla esiin Veltto Virtasen. Erä Soinille.
Ervasti hiipui jo kanveesissa, mutta päätti kuitenkin kuivata veret suupielestään ja tehdä vielä yhden yrityksen. Perussuomalaisten ohjelmassa puhutaan ilmeisesti paljon suomalaisuudesta ja Kalevalasta. Ervasti oli selvästi viettänyt useampi unettomia öitä miettimällä sopivaa ”punch line” argumenttia Soinia vastaan. Hän keräsi viimeiset kuvitellun nerokkuudensa rippeet lattialta ja kysyi: ”Voisitko Timo kertoa jonkun lainauksen Kalevalasta, kun se kerran on teitä niin sydäntä lähellä". Hyvin vedetty vasen koukku, josta pisteet Ervastille. Soini oli kuitenkin valmistautunut tähän peliin. Hän ei lähtenyt lainailemaan Kalevalaa (joka olisi ollut äärimmäisen typerää), vaan sanoi Kalevalassa viehättävän erityisesti se, miten Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon. Jokainen suomalainen on lukenut Kalevalansa koulussa ja tästä suohon laulamisesta on jäänyt kiinteä muistijälki. Stiller sopivasti totesi, mihin tämä muistijälki johtaa. Tilanteessa on symboliikkaa. Soini on laulamassa isoja puoleita suohon oikein urakalla. Jo tämä isku horjutti pahasti Ervastin tasapainoa, mutta Soini jatkoi iskusarjaansa. Hän sanoi, että toinen hyvä vertailukohta Kalevalassa on Sampo. Jotkut olivat kuulemma kuvitelleet, että sellainen yltäkylläisyyden lähde olisi EU. Soini totesi sitten, että EU:sta ei Sammoksi ole. Hörönauru perään.
Erä Soinille. Ervasti nojaa köysiin ja hoippuu jo tajuttomuuden partaalla. Lopussa häneltä tuli vielä muutama voimaton iskuyritys maahanmuuttoteemasta, mutta puolitajuttomana hän ei enää edes nähnyt vastustajaa ja huitoi lähinnä katsomon puolelle. Ylioppilaslehden älykkö oli tippunut köysien ulkopuolelle jo aikaa sitten.
Uskokaa jo toimittajat. Ette te pärjää Soinille. Muhammed Alista aikanaan sanottiin, että 10 sentin päästä hänen nyrkkinsä tappaa häränkin. Soini hallitsee tämän alan niin hyvin, että vanhoilla keinoilla te ette tule saamaan häntä kiikkiin. Uskokaa jo ja keksikää jotain muuta.
Vaikka Soini voitti tämän kisan täysin ylivoimaisesti, on kuitenkin pakko antaa tunnustus Ervastille ja Stillerille (ei kuitenkaan sille ylioppilaslehden intelligentsiaa edustavalle älykölle). He olivat valmistautuneet kisaan hyvin. Heillä oli kaikki tarvittavat arsenaalit käytettävissään ja kaikki edellytykset onnistumiseen. Se, että he epäonnistuivat ei johtunut heidän taidoistaan. Joitain kisoja ei vain voi voittaa. Tämä oli yksi niistä.
Ervasti tuli kehään ja aloitti näyttävällä iskusarjalla. Hänen mielestään perussuomalaisten juuri julkaistu ohjelma oli paluu vanhaan 50-luvun Suomeen, sinivalkoiseen sellaiseen - tai jotain siihen tyyliin. Tarkoitus oli esittää Soini naurettavassa valossa. Hänestä oli tarkoitus tehdä hölmö, joka haaveilee jotain vanhaa ideaalia: utopiaa, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Impivaaralaisuutta. Mikä voisikaan olla kauheampaa sivistyneille Helsingin city-vihreille, joita toimittajien enemmistö Matti Apusen mielestä edustaa.
Mitä Soini vastasi tähän? Hän sanoi, että arvot ovat perussuomalaisille tärkeitä. Tähän hän jatkoi sanomalla, että jotkin arvot ovat jopa tuhansia vuosia vanhoja.
Tällä käännöllä Soini esitti varsinaisen judotempun. Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt väittelemään Ervastin kanssa siitä, mitä heidän ohjelmassa on sanottu tai ei ole sanottu, hän käänsi asetelman päälaelleen. Hän teki Ervastista naurunalaisen, vetoamalla tuhansia vuosia vanhoihin arvoihin. Koko länsimainen perintömme on peräisin antiikin Kreikasta ja kauempaakin. Demokratia ja muut ylevät aatteet lähtivät sieltä. Soini korotti itsensä tällä hauskalla, mutta erittäin älykkäällä vedolla Ervastin yläpuolelle ja keräsi täydet pisteet. Kellot soivat ja ensimmäinen erä meni tuomaripisteillä Soinille.
Hieman myöhemmin Ervasti yritti koukuttaa Soinia uudelleen. Hän sanoi perusuomalaisten ohjelman olevan kokoelma siitä, mitä ei tehdä. Ei, ei, ei. Tämä oli Ervastin väitteen mukaan Soinin puolueohjelman sisältö.
Mitä Soini sanoi: sen sijaan, että oli lähtenyt väittelemään asiasta, hän totesi pitkän listan kyllä asioita ohjelmasta. Kyllä työllisyydelle. Kyllä yrittämiselle. Kyllä. Kyllä. Jälleen kerran Ervasti lyötiin kanveesiin. Soinin erä.
Meni jonkin aikaa ja ohjelmassa esiintynyt ylioppilaslehden älykköä esittävä ja varmaan itsensä niinsanottuun intelligentsiaan lukeva päätoimittaja otti Soinin hampaisiinsa. Hän oli poiminut perussuomalaisten ohjelmasta kohdan, jossa arvosteltiin nykyistä taiteen ja tieteen tukemista. Ohjelman mukaan ns. tekotaiteelle ja postmodernille roskalle ei tarvitse jakaa rahaa, koska ne saavat sitä muutenkin – jos kerran ovat niin kovin suosittuja, että tuvat täyttyvät. Ylioppilaslehden älykkönä esiintyvä nainen löysi tästä Soinin heikon kohdan. Hän vertasi perussuomalaisia Neuvostoliittoon ja viittasi keskusjohtoiseen taiteen ohjaamiseen ja kyseenalaisti asian. Kysymys kuului: miten Soini kumppaneineen päättäisi, mikä on on hyväksyttävää taidetta ja mikä ei. Tämä isku osui Soinia ohimoon. Roiskahtiko kanveesille pisara verta, en ole aivan varma. Soini kuitenkin horjiu pahasti.
Soini kokosi voimansa, nousi ylös ja hetken päästä tuli kovaakin kovempi vasen koukku. Hän vastasi, että nykyään tällaiset taidepäätökset tekee Stefan Wallin. Tämä oli nerokas veto. Hän veti ylioppilaslehden älyköltä maton alta tehokkaasti. On kiistaton tosiasia, että taideapurahojen päätöksistä ja muista vastaavista resurssien allokoinneista vastaan nykyään Stefan Wallin. Vertailukohta tuli selväksi: joka tapauksessa joku päättää rahoituksen jakamisen prioriteeteista. Nyt se on Stefan Wallin ja jatkossa joku muu, ehkä perussuomalainen ministeri. Erä Soinille.
Ervasti oli tässä kohtaa päättänyt lähteä laittamaan Soinille ansaa. Hän esitti, josko Tom of Finland suomalaisena homoikonina voisi osua siihen saumaan, jota perussuomalaiset voisivat tukea. Tarkoituksena oli tietenkin houkutella Soini sanomaan jotain harkitsematonta homoista, tai jostain muusta herkästä asiasta, josta sitten saisi suuria uutisia. Mitä teki Soini? Hän ei lähtenyt keskustelemaan kysytystä asiasta (eihän kysymys ollut vakavasti otettavakaan). Sen sijaan hän toi esiin Veltto Virtasen perussuomalaisten taide-edustajana. Pakko antaa tunnustus: mestarillinen tilanteen kääntö. Mikä tahansa vastaus itse asiaan olisi vienyt hänet pahasti suohon. Sen sijaan, että hän olisi uponnut Ervastin ansaan, hän käänsi tilanteen edukseen ottamalla esiin Veltto Virtasen. Erä Soinille.
Ervasti hiipui jo kanveesissa, mutta päätti kuitenkin kuivata veret suupielestään ja tehdä vielä yhden yrityksen. Perussuomalaisten ohjelmassa puhutaan ilmeisesti paljon suomalaisuudesta ja Kalevalasta. Ervasti oli selvästi viettänyt useampi unettomia öitä miettimällä sopivaa ”punch line” argumenttia Soinia vastaan. Hän keräsi viimeiset kuvitellun nerokkuudensa rippeet lattialta ja kysyi: ”Voisitko Timo kertoa jonkun lainauksen Kalevalasta, kun se kerran on teitä niin sydäntä lähellä". Hyvin vedetty vasen koukku, josta pisteet Ervastille. Soini oli kuitenkin valmistautunut tähän peliin. Hän ei lähtenyt lainailemaan Kalevalaa (joka olisi ollut äärimmäisen typerää), vaan sanoi Kalevalassa viehättävän erityisesti se, miten Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon. Jokainen suomalainen on lukenut Kalevalansa koulussa ja tästä suohon laulamisesta on jäänyt kiinteä muistijälki. Stiller sopivasti totesi, mihin tämä muistijälki johtaa. Tilanteessa on symboliikkaa. Soini on laulamassa isoja puoleita suohon oikein urakalla. Jo tämä isku horjutti pahasti Ervastin tasapainoa, mutta Soini jatkoi iskusarjaansa. Hän sanoi, että toinen hyvä vertailukohta Kalevalassa on Sampo. Jotkut olivat kuulemma kuvitelleet, että sellainen yltäkylläisyyden lähde olisi EU. Soini totesi sitten, että EU:sta ei Sammoksi ole. Hörönauru perään.
Erä Soinille. Ervasti nojaa köysiin ja hoippuu jo tajuttomuuden partaalla. Lopussa häneltä tuli vielä muutama voimaton iskuyritys maahanmuuttoteemasta, mutta puolitajuttomana hän ei enää edes nähnyt vastustajaa ja huitoi lähinnä katsomon puolelle. Ylioppilaslehden älykkö oli tippunut köysien ulkopuolelle jo aikaa sitten.
Uskokaa jo toimittajat. Ette te pärjää Soinille. Muhammed Alista aikanaan sanottiin, että 10 sentin päästä hänen nyrkkinsä tappaa häränkin. Soini hallitsee tämän alan niin hyvin, että vanhoilla keinoilla te ette tule saamaan häntä kiikkiin. Uskokaa jo ja keksikää jotain muuta.
Vaikka Soini voitti tämän kisan täysin ylivoimaisesti, on kuitenkin pakko antaa tunnustus Ervastille ja Stillerille (ei kuitenkaan sille ylioppilaslehden intelligentsiaa edustavalle älykölle). He olivat valmistautuneet kisaan hyvin. Heillä oli kaikki tarvittavat arsenaalit käytettävissään ja kaikki edellytykset onnistumiseen. Se, että he epäonnistuivat ei johtunut heidän taidoistaan. Joitain kisoja ei vain voi voittaa. Tämä oli yksi niistä.
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Gaddafi
Gaddafin tiistainen puhe oli kammottavuudessaan vertaansa vailla. Libyan television näytti ensin tuntikausia kuvaa Gaddafin kannattajista. He heiluttivat nyrkkejään ja kokovihreitä lippujaan johtajansa puolesta. Tätä esitystä jatkui transsinomaisesti tuntikausia. Lupauksena oli, että suuri johtaja puhuu pian. Niin tapahtuikin.
Johtaja ilmestyi puhumaan. Ja hän puhui pitkään. Välillä näytettiin hurraavia väkijoukkoja, tosin vain muutamia kymmeniä ihmisiä kerrallaan.
On vaikeata löytää sanoja kuvaamaan Gaddafin puhetta. Mielenosoittajat olivat rottia, jotka luvattiin liiskata katuun. Kuolema olisi seurauksena huumeita vetävälle kiihoittajajoukolle. Gaddafi itse lupasi käydä taistelua viimeiseen mieheen. Hän lupasi kuolla marttyyrikuoleman omassa maassaan ja seuraavansa taistelussa isoisänsä esimerkkiä, joka ilmeisesti oli aikanaan ollut taistelemassa Libyan itsenäisyydestä italialaisia vastaan.
Puhe pidettiin keskellä raunioita. Nämä rauniot olivat ilmeisesti jäänteet pommituksesta, jonka amerikkalaiset tekivät 1980 luvun lopussa, jolloin tavoitteena oli Gaddafin murhaaminen. Pitämällä puheen näissä raunioissa Gaddafi halusi luoda mahtipontiset symboliset kehykset esiintymiselleen. Yritys epäonnistui.
Gaddafia katsoessa piirtyy monta tarinaa. Puhui mies, joka on tottunut saamaan kaikki tahtonsa läpi 27 vuotiaasta alkaen. Puhui mies, joka on tottunut käyttämään voimaa tavoitteidensa saavuttamiseen. Puhui mies, jonka edessä tästä on alistuttu ja jonka pienintäkin vaatimusta on toteltu ilman, että perusteluja on kysytty.
Näemme nyt viimeisen näytöksen eräästä näytelmästä. On selvää, että Gaddafi ei tule antamaan periksi. Ei millään. Hän tulee toimimaan uhkauksensa mukaisesti ja tulee taistelemaan viimeiseen mieheen. Tällä kertaa viimeiset miehet ovat Gaddafi ja pieni klaani hänen ympärillään. Libyan tapauksessa tämä tarkoittaa pitkittynyttä taistelua. Kysymys ei ole siitä, kaatuuko Gaddafi. Kysymys on siitä, kauanko siihen menee ja paljonko ihmishenkiä tässä kuolinkouristuksessa menetetään. Kysymys on myös siitä, kuinka paljon Gaddafi ehtii viedä mukanaan. Kuinka paljon infrastruktuuria hän ehtii tuhota ennen lähtöään?
On olemassa absoluuttista pahuutta. Tiistaina näimme välähdyksen sellaisesta pahuudesta, joka yleensä verhotaan sovinnaisuuden, näennäisen liberaalisuuden ja muun sellaisen kaapuun.
Johtaja ilmestyi puhumaan. Ja hän puhui pitkään. Välillä näytettiin hurraavia väkijoukkoja, tosin vain muutamia kymmeniä ihmisiä kerrallaan.
On vaikeata löytää sanoja kuvaamaan Gaddafin puhetta. Mielenosoittajat olivat rottia, jotka luvattiin liiskata katuun. Kuolema olisi seurauksena huumeita vetävälle kiihoittajajoukolle. Gaddafi itse lupasi käydä taistelua viimeiseen mieheen. Hän lupasi kuolla marttyyrikuoleman omassa maassaan ja seuraavansa taistelussa isoisänsä esimerkkiä, joka ilmeisesti oli aikanaan ollut taistelemassa Libyan itsenäisyydestä italialaisia vastaan.
Puhe pidettiin keskellä raunioita. Nämä rauniot olivat ilmeisesti jäänteet pommituksesta, jonka amerikkalaiset tekivät 1980 luvun lopussa, jolloin tavoitteena oli Gaddafin murhaaminen. Pitämällä puheen näissä raunioissa Gaddafi halusi luoda mahtipontiset symboliset kehykset esiintymiselleen. Yritys epäonnistui.
Gaddafia katsoessa piirtyy monta tarinaa. Puhui mies, joka on tottunut saamaan kaikki tahtonsa läpi 27 vuotiaasta alkaen. Puhui mies, joka on tottunut käyttämään voimaa tavoitteidensa saavuttamiseen. Puhui mies, jonka edessä tästä on alistuttu ja jonka pienintäkin vaatimusta on toteltu ilman, että perusteluja on kysytty.
Näemme nyt viimeisen näytöksen eräästä näytelmästä. On selvää, että Gaddafi ei tule antamaan periksi. Ei millään. Hän tulee toimimaan uhkauksensa mukaisesti ja tulee taistelemaan viimeiseen mieheen. Tällä kertaa viimeiset miehet ovat Gaddafi ja pieni klaani hänen ympärillään. Libyan tapauksessa tämä tarkoittaa pitkittynyttä taistelua. Kysymys ei ole siitä, kaatuuko Gaddafi. Kysymys on siitä, kauanko siihen menee ja paljonko ihmishenkiä tässä kuolinkouristuksessa menetetään. Kysymys on myös siitä, kuinka paljon Gaddafi ehtii viedä mukanaan. Kuinka paljon infrastruktuuria hän ehtii tuhota ennen lähtöään?
On olemassa absoluuttista pahuutta. Tiistaina näimme välähdyksen sellaisesta pahuudesta, joka yleensä verhotaan sovinnaisuuden, näennäisen liberaalisuuden ja muun sellaisen kaapuun.
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Lipponen
Lauantaina 12.2.1011 Paavo Lipponen sanoi Yleisradion ykkösaamun lähetyksessä seuraavaa:
- Hän ei ole keskustellut Yhdysvaltojen suurlähetystön edustajien kanssa Halosen Putinin vierailusta.
- Hän on tarkistanut kalentereistaan aikataulunsa kyseisenä 17.12.2004 päivänä. Avustajan, sihteerin ja hänen omien merkintöjensä mukaan hän on ollut sinä päivänä matkalla Brysselissä tapaamisissa.
Lipposelta jäi kuitenkin huomioimatta, että tieto hänen olinpaikastaan kyseisenä päivänä voi olla muissakin arkistoissa. Kävi ilmi, että kyseisenä päivänä hän olikin eduskunnassa johtamassa puhetta. Tämä käy ilmi eduskunnan kyseisen päivän istunnon pöytäkirjasta, joka on alla olevassa linkissä:
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/ptk_142_2004_ke_p_5.shtml
Lipponen siis valehteli televisiolähetyksessä.
Myöhemmin hän korjasikin lausuntoaan ja nyt hän sanookin olleensa Yhdysvaltojen suurlähetystöön yhteydessä Putinin ja Halosen tapaamiseen liittyvistä asioista. Kertoiko joku hänelle, että hänen voidaan todistettavasti väittää olleen Suomessa kyseisenä päivänä?
Minusta tämä koko tapahtumaketju on outo. Oudointa siinä ei ole Lipposen valehtelu ja siitä kiinnijääminen. Kummallisinta on se, että ylipäätään on tarve valehdella tällaisessa asiassa. Moni diplomatian asiantuntija on sanonut, ja olen siitä samaa mieltä, että verkottuminen ja laaje keskustelu erilaisten tahojen kanssa on oikeastaan edellytys hyvälle diplomatialle. Lipposen toiminnassa ei siis sinänsä ollut mitään erityisen paheksuttavaa.
Koko tilanne menee itse asiassa epäilyttävään valoon siksi, että Lipposella oli niin suuri tarve peitellä tekemisiään. Onko taustalla jokin muu seikka, joka aiheutti tarpeen salata Lipposen yhteydenpito amerikkalaisiin?
Jonkun verran ihmetyttää sekin, että media ei tuo Lipposen valehtelua esiin. Montaa muuta poliitikkoa olisi vedetty kölin alta tällaisesta.
- Hän ei ole keskustellut Yhdysvaltojen suurlähetystön edustajien kanssa Halosen Putinin vierailusta.
- Hän on tarkistanut kalentereistaan aikataulunsa kyseisenä 17.12.2004 päivänä. Avustajan, sihteerin ja hänen omien merkintöjensä mukaan hän on ollut sinä päivänä matkalla Brysselissä tapaamisissa.
Lipposelta jäi kuitenkin huomioimatta, että tieto hänen olinpaikastaan kyseisenä päivänä voi olla muissakin arkistoissa. Kävi ilmi, että kyseisenä päivänä hän olikin eduskunnassa johtamassa puhetta. Tämä käy ilmi eduskunnan kyseisen päivän istunnon pöytäkirjasta, joka on alla olevassa linkissä:
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/ptk_142_2004_ke_p_5.shtml
Lipponen siis valehteli televisiolähetyksessä.
Myöhemmin hän korjasikin lausuntoaan ja nyt hän sanookin olleensa Yhdysvaltojen suurlähetystöön yhteydessä Putinin ja Halosen tapaamiseen liittyvistä asioista. Kertoiko joku hänelle, että hänen voidaan todistettavasti väittää olleen Suomessa kyseisenä päivänä?
Minusta tämä koko tapahtumaketju on outo. Oudointa siinä ei ole Lipposen valehtelu ja siitä kiinnijääminen. Kummallisinta on se, että ylipäätään on tarve valehdella tällaisessa asiassa. Moni diplomatian asiantuntija on sanonut, ja olen siitä samaa mieltä, että verkottuminen ja laaje keskustelu erilaisten tahojen kanssa on oikeastaan edellytys hyvälle diplomatialle. Lipposen toiminnassa ei siis sinänsä ollut mitään erityisen paheksuttavaa.
Koko tilanne menee itse asiassa epäilyttävään valoon siksi, että Lipposella oli niin suuri tarve peitellä tekemisiään. Onko taustalla jokin muu seikka, joka aiheutti tarpeen salata Lipposen yhteydenpito amerikkalaisiin?
Jonkun verran ihmetyttää sekin, että media ei tuo Lipposen valehtelua esiin. Montaa muuta poliitikkoa olisi vedetty kölin alta tällaisesta.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Nokia
Olen ollut kanssa aika ihmeissäni Nokian Microsofta julkistuksesta. Pettynytkin.
Odottelin perjantailta jotain uutta strategiaa tai muuten räjähtävää, joka loisi uskoa yritykseen. Sen sijaan, että olisi kerrottu jotain uutta linjausta, niin kerrottiinkin että tehdään yhteistyötä Microsoftin kanssa. Sekö on Nokian strategian ydin? Microsoft?
Hämmästyttää sekin, että Elop on nyt haukkunut pystyyn Nokian työntekijät, Meegon, Symbianin, QT:n, johdon - kaiken mahdollisen. Tuon roskan kanssa Elopin nyt pitäisi pitää venettä pari vuotta pystyssä, kunnes kaikki ongelmat ratkaiseva Microsoft tulee ja niiden uskomattoman upea "ekosysteemi" pelastaa Nokian.
Miksi ihmeessä ei voinut vaikka edes segmentoida markkinaa? Olisi vaikka sanonut, että Symbian on halpismallien käyttis ja Microsoft älypyhelimien?
Mitä ihmettä Nokiaan kohta jää suoraviivaisen laitevalmistuksen jälkeen? Mitä siellä osataan? Ei ainakaan softaa? Ei ole osattu tehdä kuluttajia kiinnostavia puhelimiakaan. Ei osata markkinoida. Hardisosaaminenkin on myyty pois vuosia sitten. Mikä itse asiassa on Nokian ydinosaaminen?
Koko asia vaikuttaa typerältä. Ymmärrän kyllä, että Ollila, Kallasvuo ja muu johto on ollut täysin pihalla softan tekemisestä, kuluttajien tarpeista, älypuhelimista, ja palveluista ja että heidän virheitään tässä nyt yritetään korjata. Ymmärrän myös sen, että yritys on ollut pahasti tuuliajolla ja sekaisin viimeisten vuosien aikana. Mutta ei kai Nokian nykyhallitus voi niin täydellisesti pihalla olla, että tällaiseen typeryyteen voi lähteä mukaan? Onhan siinä maine pelissä.
Tämän takia olen päätynyt ajattelemaan, että tässä täytyy olla jokin suurempi kuvio taustalla. Voisiko olla niin, että:
A) Microsoft kännykkä on jo pitkällä ja se lanseerataan maanantaina Barcelonassa (Elopin perjantainen sessio, kun sattui juuri messujen alle). Ehkä koko kuviota on valmisteltu salassa paljon pidempään, kuin on annettu ymmärtää. Elophan nimenomaan rekrytoitiin Microsoftilta.
B) Nokia-Microsoft sopimuksessa on jotain sellaista, joka tuo Nokialle jotain todellista arvoa. Onhan Nokialla kauppatavarana ollut esim. Navteq kartat, joista ne maksoivat 4 miljardia euroa. Toivottavasti sitä ei annettu ilmaiseksi Microsoftille. Microsofthan saa Navteqin avulla merkittävää kilpailuetua Googlea vastaan Bing ja muille palveluilleen. Toinen kauppatavara on markkinapositio. Kai Microsoftin pitäisi jotain maksaa siitä, että pääsee jakelemaan softaansa markkinajohtajan kelkkaan (nyt niiden markkinaosuus on 2%, Nokialla yli 30%).
Mikäköhän siinä muuten on, että Nokia ei noilla käsittämättömän isoilla resursseilla ole saanut oikeastaan mitään aikaan? Iphone on ollut markkinoilla neljä vuotta, Ipad, on ollut tiedossa pitkään, Androidin menestys on hyvin tiedossa. Silti ei ole kymmenillä tuhansilla softakehittäjillä saatu mitään konkreettista aikaan. Ja, nyt on sitten heitetty pyyhe kehään ja todettu, että ei noilla resursseilla saada jatkossakaan mitään aikaan. Miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista?
Mikä ihme näissä mobiilikäyttiksissä ja käyttöliittymissä on noin vaikeaa? Minkä ihmeen takia esim. Microsoftin (tai vaikka Androidin) porttaaminen Nokian puhelimiin voi kestää vuosikausia (Elop puhui jostain parin vuoden siirtymäajasta)?
Miten ihmeessä voi olla noin vaikeaa suunnitella uudenlainen käynnykän käyttöliittymä (vaikka Applelta kopioiden)? Sehän on kuitenkin vain käyttöliittymä. Näitähän on tehty maailman sivu. Kokemusta on.
Edellämainitusta huolimatta jään toiveikkaana odottelemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Odottelin perjantailta jotain uutta strategiaa tai muuten räjähtävää, joka loisi uskoa yritykseen. Sen sijaan, että olisi kerrottu jotain uutta linjausta, niin kerrottiinkin että tehdään yhteistyötä Microsoftin kanssa. Sekö on Nokian strategian ydin? Microsoft?
Hämmästyttää sekin, että Elop on nyt haukkunut pystyyn Nokian työntekijät, Meegon, Symbianin, QT:n, johdon - kaiken mahdollisen. Tuon roskan kanssa Elopin nyt pitäisi pitää venettä pari vuotta pystyssä, kunnes kaikki ongelmat ratkaiseva Microsoft tulee ja niiden uskomattoman upea "ekosysteemi" pelastaa Nokian.
Miksi ihmeessä ei voinut vaikka edes segmentoida markkinaa? Olisi vaikka sanonut, että Symbian on halpismallien käyttis ja Microsoft älypyhelimien?
Mitä ihmettä Nokiaan kohta jää suoraviivaisen laitevalmistuksen jälkeen? Mitä siellä osataan? Ei ainakaan softaa? Ei ole osattu tehdä kuluttajia kiinnostavia puhelimiakaan. Ei osata markkinoida. Hardisosaaminenkin on myyty pois vuosia sitten. Mikä itse asiassa on Nokian ydinosaaminen?
Koko asia vaikuttaa typerältä. Ymmärrän kyllä, että Ollila, Kallasvuo ja muu johto on ollut täysin pihalla softan tekemisestä, kuluttajien tarpeista, älypuhelimista, ja palveluista ja että heidän virheitään tässä nyt yritetään korjata. Ymmärrän myös sen, että yritys on ollut pahasti tuuliajolla ja sekaisin viimeisten vuosien aikana. Mutta ei kai Nokian nykyhallitus voi niin täydellisesti pihalla olla, että tällaiseen typeryyteen voi lähteä mukaan? Onhan siinä maine pelissä.
Tämän takia olen päätynyt ajattelemaan, että tässä täytyy olla jokin suurempi kuvio taustalla. Voisiko olla niin, että:
A) Microsoft kännykkä on jo pitkällä ja se lanseerataan maanantaina Barcelonassa (Elopin perjantainen sessio, kun sattui juuri messujen alle). Ehkä koko kuviota on valmisteltu salassa paljon pidempään, kuin on annettu ymmärtää. Elophan nimenomaan rekrytoitiin Microsoftilta.
B) Nokia-Microsoft sopimuksessa on jotain sellaista, joka tuo Nokialle jotain todellista arvoa. Onhan Nokialla kauppatavarana ollut esim. Navteq kartat, joista ne maksoivat 4 miljardia euroa. Toivottavasti sitä ei annettu ilmaiseksi Microsoftille. Microsofthan saa Navteqin avulla merkittävää kilpailuetua Googlea vastaan Bing ja muille palveluilleen. Toinen kauppatavara on markkinapositio. Kai Microsoftin pitäisi jotain maksaa siitä, että pääsee jakelemaan softaansa markkinajohtajan kelkkaan (nyt niiden markkinaosuus on 2%, Nokialla yli 30%).
Mikäköhän siinä muuten on, että Nokia ei noilla käsittämättömän isoilla resursseilla ole saanut oikeastaan mitään aikaan? Iphone on ollut markkinoilla neljä vuotta, Ipad, on ollut tiedossa pitkään, Androidin menestys on hyvin tiedossa. Silti ei ole kymmenillä tuhansilla softakehittäjillä saatu mitään konkreettista aikaan. Ja, nyt on sitten heitetty pyyhe kehään ja todettu, että ei noilla resursseilla saada jatkossakaan mitään aikaan. Miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista?
Mikä ihme näissä mobiilikäyttiksissä ja käyttöliittymissä on noin vaikeaa? Minkä ihmeen takia esim. Microsoftin (tai vaikka Androidin) porttaaminen Nokian puhelimiin voi kestää vuosikausia (Elop puhui jostain parin vuoden siirtymäajasta)?
Miten ihmeessä voi olla noin vaikeaa suunnitella uudenlainen käynnykän käyttöliittymä (vaikka Applelta kopioiden)? Sehän on kuitenkin vain käyttöliittymä. Näitähän on tehty maailman sivu. Kokemusta on.
Edellämainitusta huolimatta jään toiveikkaana odottelemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Large-Scale Superconductive Magnetic Energy Storage
Temporary storage of energy is a topic of today. This is because of the tremendous growth rates of solar and wind power. Challenge is, that sun is providing it's power, when it is least needed. Northern Europe has the lowest electricity consumption during summer, when the solar generation peaks. Wind power in turn, often fails to deliver during the peak consumption periods.
Thus comes the need to store energy on a temporary basis. A lot of research is going on in this area. One of the areas is concerned about using large superconducting coils to store energy. When the high temperature superconductors were invented, the cost of cooling down the coils were reduced considerably and the technology became more feasible.
Let us investigate the limits of the Superconductive Magnetic Energy Storage (SMES) for use in large scale applications. The energy stored in a long solenoidal coils is :
Trial values (seeking high value of energy) and descriptions of the parameters of the above formulas are:
=permeability of air, 4π x 10-7 T m/A
N=number of turns in a solenoid, 300
A=cross sectional area of the solenoid, 10 000 m2
l=length of the solenoid, 10m
With these assumptions we get, that the inductance (L) is: 113 H.
From /1/ we know, that a current of 100kA can be achieved with high temperature superconducting wires. Using this value for I we get the energy of the coil to be 156 MWh. Let us take Finland as an example. We see that wind power capacity is 147 MW in 2009 /2/.
Thus,this hypothethical SMES described above, can store the energy of all wind power plants for one hour. This is a decent solution for a short-term load following power plant, as the power output can be controlled very rapidly. This would not, however, serve the needs for a longer-term energy storage.
The energy of the coil increases proportional to the square of the current. From /3/ it is found, that the critical current of some low temperature superconductors can be 1 MA / mm3. If it were possible to construct windings of the coil supporting 1 MA with such superconducting material, then the energy of the coil would increase to a level of 15 GWh. This would serve the electiricty needs for Helsinki city area for an average of 30 hours /4/. This would make large scale SMES feasible. But, the challenges are great:
- Achieving the high currents in the superconducting coil
- DC/AC conversions to connect SMES to grid
- potential side effects created by the high magnetic fields
- high forces inside the coil caused by the high currents
/1/ http://www.smartgridnews.com/artman/uploads/1/new_epri.pdf
/2/ http://www.tuulivoimatieto.fi/tuulivoima_suomi
/4/ http://www.tekniikkatalous.fi/energia/article362518.ece
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Ruotsin isku
Ruotsissa on tehty itsemurhaisku, jossa kuoli tekijä itse. Hän oli irakilaistaustainen nuori mies, joka oli viimeisinä vuosinaan radikalisoitunut. Uhkausviestissään hän oli purkanut vihaansa länsimaita vastaan. Erityisesti häntä oli hiertänyt ns. Muhammed kohu.
Olen nyt lukenut asiasta kirjoitettuja uutisjuttuja. Sieltä nousee kaksi näkökulmaa yli muiden:
- Ruotsalaiset ovat kauhistuneita siitä, että tällainen tapaus voi tapahtua Ruotsissa.
- Suomessa ja Ruotsissa ollaan erityisen huolissaan siitä, että tällainen tapahtuma voi lisätä ulkomaalaispolitiikan kritiikkiä (lue: lisää ääniä Ruotsidemokraateille tai Perussuomalaisille).
Ymmärrän ruotsalaisten hädän ja huolen. Toisaalta, asiaa voisi yrittää laittaa yhteyksiinsä. Iskussa ei kuollut ketään muuta, kuin tämä häiriintynyt ihminen. Hänen pommiviritelmänsä olivat ilmeisesti niin alkeelliset, että sillä tuskin olisi kovin isoa vahinkoa voinut saada aikaan, paitsi vahingossa.
Tällaisia iskuja on Euroopan isoissa maissa ollut paljonkin. Esimerkiksi Britanniassa ja Espanjassa ne ovat olleet arkipäivää monen vuosikymmenen aikana. Olen itsekin monta kertaa joutunut muuttamaan matkustussuunnitelmiani Lontoon metrossa johtuen joko toteutuneista iskuista, tai isku-uhkauksista.
Tässä mielessä minusta ruotsalaisten (ja suomalaisten) reaktiot tuntuvat jotenkin ylimitoitetulta. Ei tässä nyt kuitenkaan mitään suurkatastrofin aineksia ollut kasassa. Huolissaan on syytä olla. Perimmältään tässä on kysymys siitä, että ruotsalaisten tulisi herätä todellisuuteen. Welcome to the real world. Tuolla ulkona on paha maailma ja paljon pahoja ihmisiä. Ota se huomioon, ruotsalaisinen, niin selviydyt.
Toinen mielenkiintoinen kehityskulku on tällaisisssa tapauksissa toistuva rasistitematiikka. Tampereella kurdit polttivat ravintolansa vakuutuspetoksena ja tappoivat siinä samalla kolme ihmistä. Mikä oli suomalaisten poliitikkojen suurin huoli tuossa tilanteessa? Itkivätkö heidän sydämensä verta turhaan kuolleiden nuorten ihmisten takia? Monen nuoren elämä päättyi aivan liian aikaisin. Ei, sellaista empatiaa ei näkynyt. Suurin huoli kohdistui siihen, että tämä isku mahdollisesti lisäisi maahanmuuttovastaisuutta ja saisi aikaan lisäkannatusta Timo Soinille. Makaaberia.
Samanlainen suuntaus on näkynyt tässä Ruotsin tapauksessa. Erityisen huolissaan ruotsalaiset ovat siitä, miten tämä mahdollisesti lisää ruotsidemokraattien suosiota. Aika kylmä asenne minusta. Erityisen varovaisia ruotsalaiset ovat puhumaan yhtään mitään islamin radikalisoituneesta siivestä (tämä itsemurhaiskijä oli liittynyt tällaiseen). On poliittisesti epäkorrektia edes puhua tällaisesta. On jotenkin kummallista, että tätä tapausta kauhistellaan kovaan ääneen, mutta tapahtuman perimmäisiä syitä ei saa analysoida.
Otetaan vastaesimerkki. Jokela, Kauhajoki, Myyrmanni. Kaikki kolme ovat samanlaisia tapauksia siinä mielessä, että häiriintynyt mieli tappoi itsensä ja siinä samalla monta muuta. Nämä olivat kertaluokkaa pahempia tapauksia, koska tekijä onnistui tavoitteessaan. Näiden tapausten yhteydessä ei ollut mitään ongelmaa analysoida asiaa pohjia myöten - puhki. Useimmiten näissä yhteiskunnallisissa analyyseissä päädyttiin siihen, että jotain mätää on suomalaisessa yhteiskunnassa. Psykiatrien lisäämistä ehdotettiin. Joku taisi sanoa, että 500 psykiatria tarvitaan lisää koulujen takahuoneisiin. En ollut silloin, enkä nytkään, samaa mieltä noista analyyseistä. Se kuitenkin on selvää, että suomalaisten henkillön syyllistyessä tuollaisiin karmeisiin tekoihin, on aivan korrektia analysoida asiaa perinpohjaisesti ja ratkaisujakin saa hakea. Jostain syystä tällainen ei ole sallittua tekijän ollessa ulkomaalaistaustainen.
Olen nyt lukenut asiasta kirjoitettuja uutisjuttuja. Sieltä nousee kaksi näkökulmaa yli muiden:
- Ruotsalaiset ovat kauhistuneita siitä, että tällainen tapaus voi tapahtua Ruotsissa.
- Suomessa ja Ruotsissa ollaan erityisen huolissaan siitä, että tällainen tapahtuma voi lisätä ulkomaalaispolitiikan kritiikkiä (lue: lisää ääniä Ruotsidemokraateille tai Perussuomalaisille).
Ymmärrän ruotsalaisten hädän ja huolen. Toisaalta, asiaa voisi yrittää laittaa yhteyksiinsä. Iskussa ei kuollut ketään muuta, kuin tämä häiriintynyt ihminen. Hänen pommiviritelmänsä olivat ilmeisesti niin alkeelliset, että sillä tuskin olisi kovin isoa vahinkoa voinut saada aikaan, paitsi vahingossa.
Tällaisia iskuja on Euroopan isoissa maissa ollut paljonkin. Esimerkiksi Britanniassa ja Espanjassa ne ovat olleet arkipäivää monen vuosikymmenen aikana. Olen itsekin monta kertaa joutunut muuttamaan matkustussuunnitelmiani Lontoon metrossa johtuen joko toteutuneista iskuista, tai isku-uhkauksista.
Tässä mielessä minusta ruotsalaisten (ja suomalaisten) reaktiot tuntuvat jotenkin ylimitoitetulta. Ei tässä nyt kuitenkaan mitään suurkatastrofin aineksia ollut kasassa. Huolissaan on syytä olla. Perimmältään tässä on kysymys siitä, että ruotsalaisten tulisi herätä todellisuuteen. Welcome to the real world. Tuolla ulkona on paha maailma ja paljon pahoja ihmisiä. Ota se huomioon, ruotsalaisinen, niin selviydyt.
Toinen mielenkiintoinen kehityskulku on tällaisisssa tapauksissa toistuva rasistitematiikka. Tampereella kurdit polttivat ravintolansa vakuutuspetoksena ja tappoivat siinä samalla kolme ihmistä. Mikä oli suomalaisten poliitikkojen suurin huoli tuossa tilanteessa? Itkivätkö heidän sydämensä verta turhaan kuolleiden nuorten ihmisten takia? Monen nuoren elämä päättyi aivan liian aikaisin. Ei, sellaista empatiaa ei näkynyt. Suurin huoli kohdistui siihen, että tämä isku mahdollisesti lisäisi maahanmuuttovastaisuutta ja saisi aikaan lisäkannatusta Timo Soinille. Makaaberia.
Samanlainen suuntaus on näkynyt tässä Ruotsin tapauksessa. Erityisen huolissaan ruotsalaiset ovat siitä, miten tämä mahdollisesti lisää ruotsidemokraattien suosiota. Aika kylmä asenne minusta. Erityisen varovaisia ruotsalaiset ovat puhumaan yhtään mitään islamin radikalisoituneesta siivestä (tämä itsemurhaiskijä oli liittynyt tällaiseen). On poliittisesti epäkorrektia edes puhua tällaisesta. On jotenkin kummallista, että tätä tapausta kauhistellaan kovaan ääneen, mutta tapahtuman perimmäisiä syitä ei saa analysoida.
Otetaan vastaesimerkki. Jokela, Kauhajoki, Myyrmanni. Kaikki kolme ovat samanlaisia tapauksia siinä mielessä, että häiriintynyt mieli tappoi itsensä ja siinä samalla monta muuta. Nämä olivat kertaluokkaa pahempia tapauksia, koska tekijä onnistui tavoitteessaan. Näiden tapausten yhteydessä ei ollut mitään ongelmaa analysoida asiaa pohjia myöten - puhki. Useimmiten näissä yhteiskunnallisissa analyyseissä päädyttiin siihen, että jotain mätää on suomalaisessa yhteiskunnassa. Psykiatrien lisäämistä ehdotettiin. Joku taisi sanoa, että 500 psykiatria tarvitaan lisää koulujen takahuoneisiin. En ollut silloin, enkä nytkään, samaa mieltä noista analyyseistä. Se kuitenkin on selvää, että suomalaisten henkillön syyllistyessä tuollaisiin karmeisiin tekoihin, on aivan korrektia analysoida asiaa perinpohjaisesti ja ratkaisujakin saa hakea. Jostain syystä tällainen ei ole sallittua tekijän ollessa ulkomaalaistaustainen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)