Häkämiehestä vielä

Lupasin, että en palaa Häkämiehen puheeseen enää. Nyt on kuitenkin niin erinomainen artikkeli tämän päivän Hesarissa, että en malta olla viittaamatta. Olen ihmetellyt samaa: miksi Häkämiehen puheen sisällöstä ei ole keskusteltu mitään. On puhuttu vaikka mistä muusta. Miksi? Taitaa olla pelin politiikasta kysymys.



"Reviiririita salli hämärtää itse asian

Puolustusministeri Jyri Häkämiehen (kok) taannoinen puhe kuuluisine toistoineen on antanut aiheen lukemattomiin kommentteihin, joista useimmat eivät ole meitä paljon viisastuttaneet. Kyllästyksen uhallakin tähän kirjataan vielä muutamia reunamerkintöjä.
Kun Häkämies ei näytä onnistuneen provosoimaan keskustelua itse turvallisuuspolitiikasta, täytynee olla kiitollinen, että keskustelua syntyi edes valtuuksien ja reviirien oikeasta jaosta.
Kun palaute ministerin esittämän arvioinnin tarkkuudesta jäi pois, täytynee olla kiitollinen, että sitä annettiin edes hänen käyttämiensä retoristen keinojen sopivuudesta.
Kun ministerillä on hänelle kuuluva paikkansa valtakunnan tärkeimmässä turvallisuuspoliittisessa pöydässä, oliko aihetta väheksyä hänen asemaansa niin kovin tympeällä sanalla kuin "alisteinen"?
Puheessa oli enemmän huomionarvoisia aineksia kuin neljässä tai viidessä edellisen hallituksen aikaisessa yhteensä. Niistä voi olla monta mieltä. Huomiota ei silti uhrattu juuri muulle kuin yhdelle kolmesti toistetulle sanalle.
Kun suuri puolue liittyy hallitukseen ja tuo mukanaan omat ulko- ja turvallisuuspoliittiset painotuksensa, niitä ei voida torjua vain syyttämällä, että ne rikkovat "konsensuksen". Konsensus ei ole mikään ikuisen muuttumattomuuden synonyymi.
Jos konsensus on niin tavattoman arvokas asia kuin monet Häkämiehen arvostelijat väittävät, oliko johdonmukaista tai edes viisasta julistaa sen särkymistä niin kovalla äänellä kuin nyt käytettiin – varsinkin kun aihetta oli niin vähän? Jos ulkopolitiikkaa halutaan todella suojella sisäpolitiikalta, miten olisi koettaa itse säilyttää kohtuus ja maltti?
Häkämiehen puheessa nähtiin russofobiaa, liioiteltua ja perusteetonta Venäjän pelkoa. Puheen herättämälle säikähdykselle ja kiihtymykselle olisi kuitenkin vaikea keksiä muuta järkeenkäypää selitystä kuin samainen Venäjän pelko – tai ainakin halu käyttää sitä poliittisesti hyväksi.
Pieni maa, pitkä raja, suuri ja arvoituksellinen naapuri; ei vain maantiede vaan myös poliitikkojen refleksit ovat varsin pysyviä.
Samaa juurta taisi olla se luonnehdinta, jota on useammassa kuin yhdessä puheenvuorossa käytetty Häkämiehen ja yleensäkin kokoomuksen turvallisuuspoliittisista kannanotoista: ne ovat "rymistelyä". Nähtävästi Suomen turvallisuuspolitiikasta on lupa puhua vain kuiskaten tai mieluummin ei lainkaan.
Oppositioon joutuneiden sosiaalidemokraattien turhautumisen voi ymmärtää, kun melkein kaikki todellisen turvallisuuspoliittisen vaikuttamisen välineet lipesivät vaalien tuloksena heidän käsistään.
Hallituksen uusien jäsenten sanomisiin luulisi kuitenkin kannattavan vastata toisenlaisilla argumenteilla. Pelkät alentuviksi tarkoitetut tuhahdukset eivät oikein riitä.
Alentuva tuhahtelu on varsinkin edellisen ulkoministerin suosima tapa osallistua turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, kuten kuka hyvänsä voi todeta vilkaisemalla hänen verkkosivuaan.
Paitsi Suomen hallituksessa myös muussa maailmassa on tapahtunut muutoksia. Niitä tapahtuu koko ajan lisää.
Suomi on jo toista vuosikymmentä Euroopan unionin jäsen, vaikkei sitä muutamasta viime puheenvuorosta olisi arvannut. Neuvostoliiton paikalla on nykyisin, uskokaa tai älkää, Venäjä. Venäjän ulkopolitiikka ja koko poliittinen järjestelmä ovat rauhattoman väliaikaisuuden tilassa.
Turvallisuuspolitiikka on paljon muun ohessa myös sopeutumista tapahtuneisiin ja tapahtumassa oleviin muutoksiin. Kuva niistä ei selkiinny keskustelematta. Jos se taito on unohtunut, sitä pitäisi harjoitella. Häkämiehen puhe antoi tilaisuuden, mutta tulos ei herätä toiveikkuutta.
PENTTI SADENIEMI"